Lyhyttarina: Kissan Rooman valtakunnan turmeltuneet kissat

Kaukana menneisyydessä, Kissan Rooman valtakunnan loistokkaissa kaupungeissa, majailivat kissat, joiden elämää hallitsivat valta, raha ja mielihalut. Rooman valtakuntaa hallitsivat mahtavat kissojen keisarit ja senaattorit, jotka pukeutuivat silkkiin ja istuivat marmorisilla valtaistuimilla. Heidän turkkinsa olivat aina kiiltäviä ja heidän kynsiään hoitivat orjakissat.

Kissan Rooman senaatti oli täynnä paksuja, hyvin ruokittuja kissoja, jotka kehräsivät tyytyväisinä korruptoituneissa koloissaan. Lait olivat usein absurdeja ja suosivat rikkaita kissoja: esimerkiksi laki, jonka mukaan vain sinisen väriset turkit saivat metsästää parhaita hiiriä, ja laki, joka salli ylimystön kissanpoikasten leikkiä hopeakelloilla, kun taas tavalliset kissanpennut saivat tyytyä risuihin.

Yksi näistä senaattoreista oli Pompulus, mahtava ja lihava kissa, jonka harmaan turkin hopeiset raidat kimmelsivät auringossa. Pompuluksen päätehtävänä oli kerätä veroja muilta kissoilta, mutta hänen todellinen intohimonsa oli hurmata kauniita naaraskissoja, joiden pehmeät käpälät ja kauniit silmät saivat hänen sydämensä kehräämään villisti. Hänen marmorisessa kartanossaan käytiin ylenpalttisia juhlia, joissa pehmeät tyynyt ja parfyymit täyttivät aistit ja viehkeät kissat kehräsivät kilpaa musiikin kanssa.

Kun Pompulus ei ollut viettelemässä viehättäviä naaraskissoja, hän vietti aikansa juonittelemalla toisten senaattorien kanssa. Yhdessä he suunnittelivat uusia veroja, jotka koituivat aina köyhien kissojen tappioksi. Eräänä päivänä Pompulus keksi määrätä veron kaikille maaseudun kissoille, jotka kasvattivat omat ruokahiirensä. Tämä tarkoitti, että viattomat maaseutukissat joutuivat jakamaan puolet saaliistaan senaattorien kanssa.

Maaseudulla kissat olivat aina ahkeria ja huolettomia. Heidän päivittäinen elämänsä koostui hiirien jahtaamisesta ja lämpimässä auringonpaisteessa loikoilusta. Nyt, uusien verojen myötä, heidän elämänsä muuttui vaikeammaksi. Muutamat maaseudun kissat alkoivat suunnitella kapinaa, mutta mitä pieni maaseutukissajoukko voisi tehdä valtavaa senaattia vastaan?

Samaan aikaan Rooman ulkomailla kissojen legioonat taistelivat laajentaakseen valtakuntaa. Legioonakissat, vahvat ja urheat, olivat kyllästyneitä taistelemaan yhä uudelleen samoilla kaukaisilla taistelukentillä, vain jotta senaattorit voisivat lisätä omaisuuttaan ja mielihalujaan. Legioonalaiskissa Felinicus, urhea mutta väsynyt soturi, haaveili rauhasta ja yksinkertaisemmasta elämästä. Hän mietti, miksi heidän piti taistella verisiä sotia, kun senaattorit vain rypivät yltäkylläisyydessä kotona.

Eräänä yönä Felinicus ja hänen soturikissansa istuivat nuotion äärellä keskustellen tulevaisuudestaan. "Me olemme antaneet verta ja turkkiamme tämän valtakunnan puolesta", Felinicus sanoi, "ja mitä olemme saaneet vastineeksi? Katsokaa Pompulusta ja hänen kaltaisiaan. He eivät tunne nälkää, eivät pelkoa. He tuntevat vain yltäkylläisyyden."

"Entä jos me marssisimme Roomaan?" ehdotti yksi sotureista. "Entä jos vaatisimme muutosta?"

Yötaivas tähtiä täynnä antoi heille vastauksen. Soturikissat päättivät toimia. He marssivat takaisin Roomaan, määrätietoisina ja valmiina kohtaamaan senaatin.

Kun he saapuivat Roomaan, heitä odottivat ylenkatsovat senaattorikissat, jotka eivät osanneet taistella. Pompulus astui esiin, yrittäen vakuuttaa Felinicuksen siitä, että kaikki oli hyvin. Hän tarjosi Felinicukselle kultaisia kaulapantoja ja hopeakelloja, mutta Felinicus katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Me emme taistele, jotta te voisitte elää yltäkylläisyydessä. Me taistelemme oikeudenmukaisuuden puolesta."

Senaatti oli täynnä kuiskauksia ja juonitteluja. Pompulus ja muut senaattorit alkoivat ymmärtää, että heidän aikansa oli lopussa, jos he eivät suostuisi muutoksiin. Heidän oli pakko myöntyä legioonalaiskissojen vaatimuksiin. Senaatti kumosi "Lex Cattus Maximus" ja "Impostum Felis Agrarius" -lait, ja uusi aika alkoi Kissan Rooman valtakunnassa.

Valtakunta alkoi kukoistaa uudelleen, ei enää korruptoituneiden kissojen, vaan rehellisten ja ahkerien kissojen johdolla. Senaattorikissat oppivat, että valta ja korruptio eivät voisi kestää ikuisesti. Heidän oli pakko luovuttaa osa ylellisyydestään ja jakaa se muiden kanssa. Pompulus, nyt entinen senaattori, huomasi elämästään tulleen yllättävän yksinkertaista mutta myös yllättävän tyydyttävää, kun hän oppi löytämään ilon pienistä asioista ja oikeudenmukaisuudesta.